Ahdistus. Paras ystäväni. Se on se, joka saa minut kirjoittamaan. Palaamaan keskelle kaikkia sekoitettuja ajatuksia. Saa minut miettimään, onko kaikki hyvin, mikä parantaisi oloni.

Vaan, mikä nyt on vialla? En tiedä. Ihmissuhteet?

Jätin poikaystäväni, koska ymmärsin, ettei hän ollut sellainen, mitä haluan. Tunnen olevani aivan kamala ihminen. Luulen, että suurin syy siihen, ettei poikaystäväni miellyttänyt tarpeeksi itseäni, oli se, että tarjolla on muutakin. (Mikä siinäkin on, että varattuna vientiä on aivan liikaa...) ...Se, mitä oli tarjolla, on oikeastaan edelleen. ..ja enemmänkin. En vain tiedä, mihin naruun kannattaa tarttua.
Tai... Tietäisin, mihin tarttuisin, mutta epäröin. Kyseinen ihminen on hankala ymmärrettävä, ainakin toistaiseksi. Tiedättehän ne kaikki hyvännäköiset mukavat pojat? No, aivan. Luulen, että tällä ihmisellä on nyt mielessä muitakin kuin vain Minä. Toisaalta... Mikä minä olen mitään sanomaan, kun itsekin pyöritän peliäni niin monella eri kortillakuin mahdollista. Ja nautin siitä.

Ehkä minun vain olisi jo korkea aika kasvaa aikuiseksi? Vaan tarvitseeko vielä 21-vuotiaana olla aikuinen? Ei kai. Tarvitseeko koskaan, mikäli ei sitä halua?

Levoton mieli levottomien jalkojen jatkeena. Se ei vain ole huono yhdistelmä vaan myös äärettömän hankala elämä elettäväksi. Mahdankohan koskaan saada kyllästymisen taitoani kuriin? Jaksanko koskaan katsella samaa ihmistä vuotta kauempaa, vielä pysymällä onnellisenakin? Mistä ikinä löydän työpaikkaa itselleni, kun kaikki, mitä teen, alkaa nopeassa vaiheessa maistua paperille ja tekee mieli kutistaa ne kasaan ja heittää menneisyyteen?

Opinko koskaan erottamaan minulle sopivat ja ei-sopivat asiat toisistaan? Tuntuu, siitä huolimatta, etten kadu mitään, että kaikki päätökseni ovat jollain tavalla olleet vääränlaisia. Tiedän kuitenkin, että juuri niiden ansiosta olen kasvanut suunnattoman määrän henkisellä tasollani.

Silti, olen aina lähtöpisteessä kun tulee kysymys ihmissuhteista. Nimenomaan seurustelusuhteista.Suurin ongelma, joka on vaivannut kaikkia suhteitani, on ollut juurikin levottomuuteni, ja kykyni ahdistua seurustelusuhteista. Ahdistua nimenomaan siitä, että pelkään onneni menevän ohitseni, mikäli sitoudun johonkin tiettyyn ihmiseen (tällöin olen siis jo huomannut, että sen hetkinen kumppani Ei ole se oikea minulle). Jotenkin pitäisi päästä eroon tuosta. Vaan miten..? Se tässä kai se ongelmani onkin.

Nyt en tiedä, mitä pitäisi tehdä tämän yhden ihmisen kanssa. Pitäiskö ottaa aihe puheeksi? ...mutta tuntuu vähän liioittelulta TÄSSÄ (tavattu kunnolla kaksi kertaa, ja juteltu muuten tietenkin puhelimessa, netissä..) vaiheessa. Toisaalta tiedän sen, että en saa tältä asialta rauhaakaan, ellen kysy. Vaan ehkä kannattaisi odottaa jonkun aikaa. Ja asia voi tietenkin selvitä ilman, että tarvitsee edes kysyä mitään.

Välillä tuntuu, että parempi kuin antaa olla koko asian. Koko ihmisen. Hän tuntuu jollain tavalla etäiseltä. Mutta en tiedä, johtuuko se siitä, että hän on äärettömän KILTTI poika.. Enpä ole toista yhtä kilttiä tavannut. Sekin kyllä vähän arveluttaa. Liika kiltteyskään ei minuun iske kovin vahvasti.
Välillä taas tuntuu, että hän suoraan sanoen pelaa peliä. En vaan tiedä, mikä sen pelin nimi on. Onko kyse perinteisestä vaikeasti tavoiteltavasta, vai puhutaanko nyt useamman pelin yhtäaikaisesta pelaamisesta? Hankalia, hankalia asioita.

Eikä tämäkään yhtään selvittänyt päätäni! Ehkä aamulla tuntuu taas selkeämmältä. Unet auttavat yleensä. Sekin auttaa, että tiedän, että ihan oikeasti Tykkään hänestä. En vain tykkää siitä, millä tavalla tämä juttu etenee. ..tai oikeastaan, en tykkää siitä, kun en tiedä, eteneekö tämä juttu. Hän kuitenkin oli se suurin syy, miksi lopetin suhteeni. Hän tuntui paremmalta kuin poikaystäväni. Vaan eipä sitä kenellekään tarvitse kertoa, saatika mainostaa.